Mitä verhoilu on?

1800-luvun puolivälissä kehitetty istuinten jousittaminen teki verhoilijan työstä aiempaa vaativampaa.

Verhoilun historiaa

Verhoilijoiden esi-isät – satulasepät – valmistivat hevosille satuloita ja niihin liittyviä nahkaremmejä ja heloja. Ihmisten mukavuudenhalun ja estetiikan tarpeen lisääntyessä – keskiajan jo jäädessä historiaan – alettiin hoveissa ja varakkaissa säädyissä kaivata huoneisiin koristeita ja huonekaluihin pehmeyttä. Seinille ja ikkunoihin alkoi ilmestyä tupsukoristeltuja laskosteltuja verhoja ja kankaita, pylvässängyt saivat kangaskatteita ja patjat tulivat aiempaa mukavammiksi.

Satulaseppien osaamista pehmustajina ja nahan muokkaajina käytettiin surutta hyväksi yläluokan huikentelevaisuuden tyydyttämiseksi....

Verhoilu oli aluksi nimenomaan verhojen ja erilaisten kangaskoristelujen valmistusta. Pehmustetuista huonekaluista ja niiden valmistamisesta huolehtivat puusepät ja satulasepät. Vasta 1700-luvulle tultaessa alkoivat huonekalujen verhoilujen yksityiskohdat olla merkittävämpää ammattitaitoa vaativaa hommaa ja huonekaluverhoilijoiden ammattikunta alkoi muodostua puuseppien ja satulaseppien seuraksi.

Teollista toimintaa

1800-luvulla huonekalujen käyttö oli yleistä jo kaikissa kodeissa. Vaikka valtaosa Suomen huonekaluista olikin vielä niinsanottuja talonpoikaishuonekaluja, eli isäntien ja renkien itse tupiinsa valmistamaa, siirryttiin muun teollistumisen mukana huonekalujakin valmistamaan tavalla, jota voidaan kutsua sarjatuotannon esiasteeksi. Puusepät tekivät tilauksesta huonekalujen runkoja joita verhoilijat pehmustivat ja päällystivät. Syntyi paikallisia mallistoja – tosin on sanottava, että valtaosa monimutkaisemmista koristelluista huonekaluista oli tuontitavaraa Pietarista ja Tukholmasta aina 1900-luvun alkuun asti.

Tuontitavaraa oli myös ammattitaito. Suomalaisia käsityöläisiä oli opissa näissä metropoleissa ja palatessaan Suomeen he loivat tänne työpaikkansa ja ammattikuntajärjestelmän. Myös ulkomaalaisia mestareita muutti maahamme täyttämään tuotannon tyhjiötä ja tyydyttämään lisääntyviä tarpeita. 1800-luvun puolivälissä kehitetty istuinten jousittaminen (kts. kuva yllä) teki verhoilijan työstä aiempaa vaativampaa. 1920–50-luvuilla suomalaisiinkin olohuoneisiin valmistettavat huonekalut olivat pääsääntöisesti jousitettuja pormestarikalustoja, kevyitä lepotuoleja tai raskaita laiskanlinnoja. Kun vielä sänkyjen jouhi-, flokki- ja joustinpatjat valmistettiin verhoilijoiden toimesta, oli ammattikunta lukumäärällisesti ja työllisyytensä puolesta huipussaan. Uudistuotantoa tehtiin isoissa tehtaissa ja pienemmissä paikallisyksiköissä, uudelleenverhoilua kaupunkikortteleiden kivijalkaverhoomoissa.

Muovin aikakausi

Jo ennen 1950-lukua vanhanaikaiset meriheinä- ja jouhipehmustukset alkoivat vähitellen korvautua vaahtokumilla. Vaahtomuovin yleistyminen 1960-luvulla muutti huonekalujen valmistuksen perusteellisesti. Kun vielä muotoilun kielen kehittyminen vaikutti huonekalujen runkoratkaisuihinkin muovin ja polyuretaanin vallatessa alaa, puuseppien ja verhoilijoiden toimenkuva muuttui merkittävästi. Verhoilijat alkoivat muokkaamaan öljystä valmistettua pehmustetta liimaten sitä liuotinpohjaisilla liimoilla. Käyräneula ja purjelanka alkoivat olla lähes museotavaraa.

Sarjatuotantohuonekalut olivat niin edullisia, että niitä ei juuri kannattanut verhoilla uudelleen. Täydelliseltä kertakäyttökulttuurilta ja ammattikunnan katoamiselta pelasti yleisen varallisuuden lisääntymisen mahdollistama kuluttajien tarve yksilöllisyyteen sekä osaltaan materiaalien (lue: öljyn) hinnan nousu.

Verhoilu nyt

Nykyään verhoilijoiden ammattikunta jakautuu selkeästi tehdastyöläisiin ja käsityöläisiin. Valtaosa näkyvästä verhoilijan työstä löytyy elokuvateattereista, toimistoista, linja-autoista, pankeista, lentokoneista ja juhlasaleista. Nämä teollisten verhoilijoiden tuotokset kuluvat käytössä, mutta ovat useimmiten uudelleen verhoiltavissa. Kun siihen ryhdytään, astuu teollisen verhoilijan maalaisserkku, likaisen purkutyön ja kaavoittamisen erityisosaaja remmiin. Käsityöläinen kantaa, leikkaa, ompelee, liimaa – vastaa kaikista työvaiheista pienen yrityksen henkilökunnan voimin asiakkaan tilaamalla tavalla. Kts. kuvasarja kiltatuolin verhoilun esityövaiheesta >

Käsityöläisverhoilijan avulla asiakas saa juuri sen, mitä haluaa. Tietyn värisen, kokoisen ja muotoisen esineen haluamistaan materiaaleista. Jos niitä tarvitaan vain yksi tai muutama, ainoa vaihtoehto on ammattitaitoinen käsityöläinen. Jos taas 1970-luvulla hankittu sohvakalusto on se ainoa oikea ja korvaamaton, tarvitaan taas verhoilijaa, vaikka halpakaupasta saisikin välttävän vastaavan halvemmalla. Ihmisten yksilöllisyyden tarpeen lisääntyessä verhoilijoiden ammattikunta on jälleen löytänyt olemisen tarkoituksensa. Bulkki ei enää täytä kaikkia nurkkia – kun se ei enää sinne sovi.

---